Iisalmen Sanomat 27.1.1997

Maalaus ja runo rinnakkain, mutta ei käsikkäin

Terttu Jurvakainen: Silmät että näkisit. Runoja ja maalauksia. Pohjoinen 1996.

Kaksi luovaa kykyä yhdellä henkilöllä on usein monen mielestä liikaa. Omituinen harha on, ettei esimerkiksi tasokas taiteilija voisi olla myös tasokas runoilija.
Muhokselainen taidemaalari ja runoilija Terttu Jurvakainen ei ole koskaan halunnut kieltää kaksijakoisena ilmenevää luovuuttaan, joskin hänen runokokoelmiensa syntymätahti on huomattavasti verkkaisempi kuin hänen jokakesäiseksi näyttelyksi huipentuva taiteellinen tuotteliaisuutensa. Terttu Jurvakainen on vuodesta 1978 lähtien julkaissut kaikkiaan seitsemän omilla värikuvamaalauksilla kuvitettua runokokoelmaa.
Jurvakaisen tuorein kokoelma, Silmät että näkisit, ilmestyi viime vuoden lopussa. Edeltäjiensä tavoin se on ulkoasultaan upea, äärimmäisen viimeisteltyä lahjakirjatyyppiä. Niin tämä kuin Jurvakaisen muutkin kokoelmat lukeutuvat teoksiin, joiden sisältö murtaa aikasidonnoisuuden.
Taiteilijan luovuuden prosesseille altistama minuus, hänen kokemuksensa, tunteensa ja tavoitteensa, antautuvat runoissa paljaina ja teeskentelemättöminä lukijalle. Siinä, missä maalaus saattaa painottaa havaintoa, runo avaa oven kaikkein haavoittuvimpaan yksityisyyteen.

”Näen kasvoista kasvoihin/
suuren hiljaisuuden/
läsnäolon ja poissaolon/
kivun avaruudessa//

yhteys ja yksinäisyys leikkaavat tosiensa/
kuin punakylkirastaitten/
kirkkaat vihellykset”

Silmät että näkisit -kokoelmassa Terttu Jurvakaisen lahjakkuuden kaksi eri puolta kulkevat rinnakkain, mutta kuitenkin erillisempinä ja itsenäisempinä kuin missään aiemmassa kokoelmassa. On yllättävää, että samalla kuin maalausten tunnehehku on syvimmillään, kuten mm. teoksissa Aurinkoruukku, Ainoani, Sudenkorento, Ilon ilmaus ja Syys, runoilija etsii olemassaolonsa mieltä menetysten autioittamasta todellisuudestaan.
Entinen kertautuu unissa ja mielikuvissa, mutta missä on taakse jättämisen ja eteenpäin kulkemisen raja, mikä on jäänyt, mikä menetetty? Näitä kysymyksiä tuntuu kokoelman jaksotuskin, etenkin osastot Silmät että näkisin, Paluumatkalla tulevaisuuteen ja Pakenevat näyt monitahoisesti myötäilevän:

”jossain soivat viulun kielet/
värien metamorfoosit/
tietoisuuden sisimmässä/
neljännessä ulottuvuudessa/
missä kuolit/
kaikelle muulle”

Läheisimmin koskettavat maalaus ja runo toisiaan osastossa Miniatyyreja. Kevyiden säkeiden kannattamat impressionistiset visiot ovat yhtä aikaa sanallisia kuvia ja kuvallisia runoja:

”olet lähellä/
nyt sen huomaat/
kuun kirkas särmä/
merentakaiset kasvosi”

Iisalmen Sanomat 27.1.1997
Soile Seppä