Kaleva 22.12.1991

Kuva ja sana

Taide- ja runokirjoja

Terttu Jurvakainen: Syvällä veden kirkas. Pohjoinen, Oulu 1991. 84 sivua
Eeva Kilpi/Ellen Thesleff: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. Toimittanut Eija Kämäräinen. WSOY, Porvoo 1991. 129 sivua.
Ritva Luukkanen: Kirposi kivi ja sana helisi. Kivimosaiikkitaide ja runot. Tampere 1991. 95 sivua.

Taiteen markkinat olivat huipussaan 1980-luvulla. Sen jatkeena 1990-luku on alkanut taidekirjojen tulvalla. Parin viime vuoden aikana on ilmestynyt taidekirjoja enemmän kuin koko 1980-luvulla yhteensä. Kulkeeko kirjojen buumi askeleen jäljessä vai ovatko lukijat löytäneet pysyvästi taidekirjat?
Taidekirjojen kirjo sisältää muistelmia, elämäkertaromaaneja. Kuvateoksia täydennettynä taiteilijan elämäkerrallisilla tiedoilla, taidetta ja taiteilijoita koskevia tutkimuksia sekä intiimejä kuvaa ja sanaa yhdistäviä teoksia.
Terttu Jurvakaisen, Ritva Luukkasen sekä Eeva Kilven/Ellen Thesleffin kirjat yhdistävät kuvan ja runon. Jurvakainen ja Luukkanen ovat itse sekä runoilijoita että taiteilijoita. Valikoima Ellen Thesleffin (1869–1954) lyyristä ja hienostunutta taidetta säestää saumattomasti valikoimaa Eeva Kilven runoja.

”Kaikki alkaa valosta”

”En tiedä onko ensiksi sana ja sitten kuva, ehkä ne tulevat samanaikaisesti”, sanoo Ritva Luukkanen. Terttu Jurvakainen ei pohdi niin. Hän havannoi ajatuksiaan maalausprosessin ajan alusta loppuun ja tallentaa ne runoihinsa. ”Kaikki alkaa valosta (...)”, Jurvakainen kirjoittaa. Kuvataiteilijana hänellä on taito koostaa säkeensä ikäänkuin maalauksiksi, värillisiksi ja ekspressionistista liikettä sisältäviksi näyksi.
Teoksessaan Syvällä veden kirkas Jurvakainen onkin ennenkaikkea runoilija, joka pohtii työskentelyään taiteilijana sekä elämänilmiötä niin läheisyydessään kuin kaukana sotanäyttämöillä. Maalaukset ovat esimerkkejä taiteilijan ekspressionistisesta, uusimmasta tuotannosta. Toki kuvat ja säkeet käyvät vuoropuheluakin lukijan ajatuksissa.

Heliseekö kivi?

Ritva Luukkanen työstää maalauksensa itsekeräämästään ja mosaiikiksi valmistamastaan suomalaisesta kivestä. Teosten keskeinen aihepiiri on Kalevala, mutta myös maisemat ja henkilökuvat. Kalevala-aiheisista töistään Luukkanen sai vuonna 1985 Kalevalan 150-vuotisjuhlamitalin.
Ritva Luukkasen kirjassa sana ja kuva liittyvät kiinteästi yhteen. Kalevala-aiheinen mosaiikkiteos ei kuitenkaan synnytä kalevalamittaisia säkeitä, vaan sananmukaisesti helinää tavoittelevia vapaamittaisia, pieniä impressionisteja lastuja. Tekstin keveys on vastakohta teosten jugendin tapaan tyylitellylle liikkumattomuudelle.
Luukkanen ei uudista Kalevalan kuvitustraditiota muuten kuin kivimateriaalillaan. Mutta mosaiikkiin perinteisesti liitettyä muotokieltä hän haluaa uudistaa ”maalaamalla” muun muassa ekspressionistisia muotokuvia tai revontulten leimuamista. Kivimateriaali luontuu kuitenkin paremmin perinteiseen kaavaan.

Naiseuden kaari

Runoilija Eeva Kilpi sanoo: ”Minulta on syntynyt runoja sellaisissa elämänvaiheissa, jolloin olen ollut murtumaisillani tai voimakkaan mielenliikutuksen vallassa.” Kilven itsetilitykset ovat kiteytyneet hänen neljän runokokoelmansa runoihin elämänviisaudeksi naisen elämästä – ja laajemminkin elämänviisaudeksi koko elollisesta luonnosta.
Laulu rakkaudesta -teokseen valitut Kilven runot ja aforismit ovat täynnä luottamusta rakkauteen ja elämän jatkuvuuteen, suruista, vanhenemisesta ja luonnon tuhoutumisesta huolimatta. Nimikkoruno Laulu rakkaudesta on kuin korkea veisu vanhuudelle.
Eeva Kilven runot tekee erityisen suosituksi niiden kyky nähdä asiat ruohonjuuritasolta, ilmentää lämpimiä tunteita nuoruuden ihannoinnin, kerskakulutuksen ja jäykkyyden maailmassa. Tätä kannalta kirjan suuri formaatti ja arvokas paperi sekä kaavamainen taitto on ristiriidassa runojen kanssa.
Ellen Thesleffin naisellisen herkkä taide jää taustaroolissaan odottamaan omaa esittelylän. Kuten Thesleffin ikäpolven naistaiteilijoiden taide yleensäkin.

Kaleva 22.12.1991
Riitta Mäkelä